Vieläkö on kesää jäljellä

Heinäkuu oli harvinainen. 

Ainakin siis jos hellepäivien määrässä mitataan. Näin väittää Iltalehti.

En pidä kuumista kesistä enkä siitä, miten hellepäivinä tuntuu, että pitäisi koko ajan olla menossa jossain tai vähintään suunnittelemassa jotain. Ihan vaan koska on kesä ja lämmin ja on otettava ilo irti ennen kuin taas kylmenee ja pimenee. Suomalaisten kesähysteria on ehkä vähän surkuhupaisaakin; ihan niin kuin kaikki menisi katkolle yhdeksäksi kuukaudeksi. Ymmärrän sen, mutten samaistu siihen.

Tämä heinäkuu oli epätavallinen, harvinainenkin. 

En kärsinyt kuumuudesta enkä fomosta. Enkä edes matkustanut ulkomaille tai tehnyt road trippiä kotimaassa. En mökkeillyt tai käynyt festareilla. Suljin somet ja elin omassa heinäkuukuplassani, jossa oli näin jälkikäteen ajateltuna paljon tuttua lapsuuden kesistä. 

Kävin poimimassa mustikoita ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. 

Innostuin uusista käsityöprojekteista ja virkkasin ensimmäiset auringonkukkani.

Maakuntamatkailin.

Kävin pitkästä aikaa museossa. (Oulun taidemuseolla on vielä elokuun loppuun asti koskettava Kipu-näyttely, joka pohtii mielenterveyttä. <3)

Olin elämäni ensimmäisissä häissä. 

Uin enemmän kuin varmaan kolmena edelliskesänä yhteensä.

Yleensä oon näin elokuussa huokaissut helpotuksesta, kun pahimmat helleaallot on selätetty, päivät ovat lyhyempiä ja yöt viileämpiä. En kuitenkaan tänä vuonna. Oon nauttinut kesästä niin paljon, että soisin sen jatkuvan vähän pidempään. Ihan vaikka vaan sen verran, että ehtisin kerätä vielä muutaman litran mustikoita.