Reissun siirtymiset eivät tähän mennessä oo menneet ihan käsikirjoituksen mukaan. Belgrad–Novi Sad-väli tarjoili yllätyksiä toisensa perään.
Ensinnäkin myöhästyin junasta.
Olin kyllä lähtenyt hyvissä ajoin liikenteeseen. Olin näpytellyt juna-aseman mapsiin ja hypännyt tuttuun bussiin. Harmi vaan, että siinä vaiheessa kun oli tarkoitus vaihtaa bussia, se ei tullutkaan. Eikä tullut seuraavakaan. Eikä seuraavakaan. Metsästin varmaan neljää eri linjaa, joista mikään ei päättänyt ajaa ainakaan mun pysäkkien kautta. Meinasin lopulta ottaa taksin, mutta kun totesin, etten tule junaan kuitenkaan ehtimään, päätin että säästän roposeni uuteen junalippuun ja vaikka kävelen asemalle.
Onneksi ei tarvinnut kävellä, kun bussi numero 36 mut sitten lopulta juna-asemalle vei. Mulle on vieläkin vähän epäselvää, miksi muut bussit jättivät tulematta, mutta jotain häiriöitä liikenteessä oli. Tietysti koko mun muun ajan Belgradissa bussit olivat ilmestyneet ihan ajallaan ja oli niitä kuitenkin ahkerasti käyttänyt. Ilmeisesti bussit olivat kadonneet samaan paikkaan kuin mystiset raitiovaunut, joista en nähnyt Belgradissa vilaustakaan.
Sain ostettua uuden junalipun juna-aseman automaatista enkä joutunut odottelemaan kuin puolisen tuntia uutta junaa. Junia menee onneksi tiheään, ja Novi Sadiin pääsee Belgradista nopeimmillaan reilussa puolessa tunnissa tai hitaimmillaankin alle tunnissa. Matka taittui mukavasti auringonkukkapeltojen vilistessä ikkunoista.
Petrovaradinin asemalla kävi matkustajakato ja totesin pian, että kaikki muut matkustajat jäivät tällä pysäkillä pois. Novi Sadiin oli matkaa vielä viitisen kilometriä ja ajattelin, että tottahan juna sinne vielä jatkaa, lukihan tiketissäkin Novi Sad eikä mikään Petrovaradin.
Kun juna oli seisonut raiteilla tovin ja uusia matkustajia puski sisään, alkoivat hälytyskellot soida. Kysyin vastapäätä istuvalta pariskunnalta, onko juna jatkamassa Novi Sadiin ja sain vastaukseksi, että olen jo siellä ja että juna on lähtemässä Belgradiin. Kiitin tiedosta, hyppäsin junasta ja marssin piskuisen aseman infotiskille pyytämään apua. Rouva ei juurikaan englantia puhunut, mutta lippuani heiluttelemalla sain viestini perille ja hän neuvoi ottamaan bussin keskustaan. No ei kun bussipysäkille sitten. Joku huoleni kuullut herrasmies tuli vielä neuvomaan pysäkin sijainnin ja oikean bussin. Jes, ehkä jo ollaan voiton puolella!
Pysäkille rämistelee bussi, jonka numeron voi vain arvailla. Olin ehkä kuulevinani devyat, mutta numerolla ei sinänsä ollutkaan merkitystä, kun kaikki bussit kuulemma ajoivat keskustaan. Hyppäsin ehkä ysibussin kyytiin, navigoin hostellin osoitteen ja toivoin, että bussi ajaisi edes jotenkin sinne päin. Randomin bussin kyytiin hyppääminen tuntui pienemmältä pahalta kuin viiden kilsan kävelyä +36 asteessa. Takseihin en täällä oikein luota, eikä mulla edes olisi ollut tarpeeksi käteistä. Hyppäsin siis kyytiin ja toivoin parasta.
Kävi onneksi silleen kivasti, että bussi vei kuin veikin mut aika lähelle majapaikkaani, jonka löysin lopulta helposti. Kun läkähtyneenä viimein pääsin rojahtamaan hostellin sängylle, päässä pyöri venäjän opettajani sanat, jotka allekirjoitan täysin myös Serbian kohdalla: muistuttaa Venäjää siinä mielessä, että mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy.
Ja niinhän se järjestyi, tälläkin kertaa. Loppureissun siirtymiset ottaisin kyllä mieluusti ilman enää yhtäkään myöhästymistä vai viivästymistä.
<3 Heli
Kommentit
Lähetä kommentti