Matkamuistoja – minun Ukrainani

Matkustin Ukrainaan ensimmäisen kerran 2018. Olin silloin 19-vuotias.

Vuosi 2018. Aika jälkeen helmikuun 2014 vallankumouksen, aika ennen Venäjän julmaa täysimittaista hyökkäyssotaa lähes päivälleen kahdeksan vuotta vallankumouksesta. 

Pelkäsin Itä-Ukrainan sotaa ja Krimin kriisiä, mutta enemmän pelotti antaa kasvot pitkäaikaiselle haaveelleni: vierailla Ukrainassa. 

Olin lapsesta asti haaveillut käyväni Tšernobylissa, mutta Ukrainasta mulla ei ollut oikeastaan minkäänlaisia mielikuvia. Tiesin, että pääkaupunki on Kiova ja myös Odessa oli etäisesti tuttu nimi, mutta lähinnä siihen tietoni rajoittuivat. Ukrainaa miettiessäni onnistuin näkemään rapistuneet törmäilyautot ja maailmanpyörän keskellä villiintynyttä luontoa. Kaikki muu siinä ympärillä oli tuntematonta. 

Opin jo ensimmäisellä vierailullani, ettei Ukraina ole yhtä kuin Tšernobyl. Matkailu todellakin avartaa, sillä varmaan puoliakaan kaikesta oppimastani en olisi saavuttanut nettiä selaamalla tai kirjoja lukemalla. Jokainen kaupunki, jokainen kohtaaminen, jokainen tapaamani ihminen ovat opettaneet Ukrainasta jotain, jonka arvokkuus on mulle mittaamaton. Mitä enemmän sain, sitä enemmän janosin. Ahmin jokaisen yksityiskohdan, jonka irti sain.

Vozdvizhenkan värikkäät kummitustalot. 

Kiovan syvät metrokuilut. 

Slaavilainen vieraanvaraisuus. 

Taras Shevchenkon patsaan luona perjantaisin.

Kirkot, joiden täytyy olla kauneimpia, joita olen koskaan missään nähnyt. 

Kolmen euron hostelli Harkovassa. 

Koditon nainen koirineen.

Juna-aseman ikkunalaudoilla ei saa istua.

Я тебе кохаю. Sen opetti mies, jota rakastin joskus mielettömästi.

Teetä ilman sokeria.

Miten pahoillani olinkaan joka kerta, kun kerroin, etten osaa ukrainaa. 

Lviv ja sen kymmenet kissat. 

Kananvarpaat bussipysäkillä.

Dneprin jäiseen veteen kastautuminen sydäntalvella.

Тримай мене міцно.

Kultaisessa auringonlaskussa kylpevä kaupunki. 

Золоті ворота.

Kadonneiden lelujen piha.

Kun saavuin Lviviin keskellä yötä ja vaelsin kaatosateessa majapaikkaani, tiesin jo silloin rakastavani kaupunkia. Vähänpä tiesin, ettei se rakkaus rajoittuisi vain yhteen kaupunkiin. Annoin sateen kastella ja sumentaa näkökentän. Ja järjen. En sanonut millekään ei enkä koskaan miettinyt kahdesti. Ukraina oli minun, jotain sellaista, mitä en muille voinut selittää, vaikka yritinkin. Toivoin niin kovasti, että jonain päivänä maa saisi ansaitsemansa huomion. Vuosia myöhemmin toiveeni toteutui mitä hirveimmällä tavalla.

Oon niin epätoivoisesti yrittänyt pukea sanoiksi niitä tunteita ja hetkiä, joita maa on mulle antanut, mutta en ole osannut. Mikään sana tai lause ei tunnu tarpeeksi rehelliseltä kuvaamaan sitä, kuinka syvästi maa ja sen ihmiset ovat mua koskettanut. 

Mulle Ukraina symboloi vapautta, nuoruutta, rohkeutta. Rakkautta yli rajojen. Odotan sitä päivää, kun pääsen takaisin, mutta samalla pelkään hirveästi, ettei mikään ole ennallaan. En ole minäkään. Silti tahdon uskoa, että paluu tulee olemaan kauniimpi kuin yksikään muisto. 

<3 Heli