Sain tällä viikolla palautettua viimeisen kurssin, joka puuttui kandin tutkinnostani. 182 opintopistettä myöhemmin en vieläkään tiedä, mikä musta tulee isona.
Mun opintopolku ei ehkä oo ollut kaikkein tyypillisin. Aloitin suomen kielen opinnot Turun yliopistossa syksyllä 2020. Elo fennistifuksina oli koronan kurituksista huolimatta aivan mukavaa, mutta en oikein viihtynyt Turussa. Tosin onko ihmekään, kun tapahtumat perutaan ja kurssit järjestetään etänä. Yliopistolla kävin lähinnä tenttimässä ja joskus syömässä. Osan vuosikurssilaisista näin ekan ja vikan kerran fuksisyksyn ensimmäisinä viikkoina. Koko tuo vuosi tuntuu nyt jotenkin hirveän kaukaiselta, vaikka silloin tuntui, että elämä rakentui vain ja ainoastaan koronan ympärille. En enää muistaisi koko koronaa, ellei se ois jättänyt niin syviä haavoja.
Alkuvuodesta 2021 aloin leikitellä ajatuksella Ouluun vaihtamisesta ja viikkojen jahkailun jälkeen laitoin siirtohakuhakemusta vetämään. Jahkailin vähän lisää, kun ilmoitus koulupaikasta kilahti sähköpostiin, mutta lopulta otin paikan vastaan. Jätin seitsemännen kaupunginosan taakseni ja muutin takaisin Heinäpäähän. Sitä en oo missään vaiheessa katunut enkä takaisin Turkuun haikaillut, vaikka kesken tutkinnon uuteen kouluun hyppääminen ei aina tuntunut helpolta. Haalarit vaihtuivat valkoisista violetteihin, mutta silti oon aina sydämeltäni kantalainen.
Aloitin Oulun yliopistossa syksyllä 2021. Samana syksynä mun oli myös tarkoitus lähteä opetusharjoitteluun itänaapuriin, mutta korona pisti tässäkin kapuloita rattaisiin. Suorittelin kursseja, etsin sivuainetta ja yritin päästä sisälle uuteen yliopistoon, jossa en näin lähes kolme vuotta myöhemmin oo oikein vieläkään löytänyt paikkaani. Lipaston riemunkirjavia käytäviä kävellessäni tuntuu välillä vieläkin siltä, että vastahan mä tänne vaihdoin. Annan ulkopuolisuuden tunteen anteeksi ja jatkan haahuilujani.
Helmikuussa 2022 pakkasin laukut ja hyppäsin koneeseen kohti Moskovaa, josta jatkoin Mordvan tasavallan pääkaupunkiin Saranskiin suorittamaan siirtynyttä harjoitteluani. Harkka keskeytyi hyvin nopeasti Venäjän hyökkäyssodan takia. Ehdin olla Saranskissa kolme viikkoa, mutta ne viikot olivat heittämällä tähänastisten yliopistovuosieni parhaimpia. Tuntuu jotenkin kielletyltä paljastaa, että haaveilen vielä jonain päivänä asuvani Moskovassa. Se on sitten, kun maata ei hallitse häiriintynyt eläin. Toivottavasti sellainen päivä vielä tulee.
Venäjältä kotiin palattuani vastassa odottivat levällään olevat opinnot. Mulla ei vieläkään ollut sitä pirun sivuainetta, aineopinnot olivat kesken ja tulevana syksynä ois pitänyt aloittaa kandin kirjoittaminen. Rästissä oli myös kaikkea enkusta ruotsiin ja viestinnästä viroon. Ironista kyllä – varsinkin siinä maailmantilanteessa – ainoa mikä kiinnosti, oli venäjän opiskelu. Suomen opinnot olin ihan valmis vetämään vessasta alas. Suorittelin joitain kursseja ja täyttelin yhteishakua. Hain opiskelemaan muun muassa rakennus- ja yhdyskuntatekniikkaa Oulun yliopistoon ja shokki oli, kun paikan lopulta sain. Otin sen riemusta kiljuen vastaan.
No, ehkä suurempi shokki olivat kuitenkin ne opinnot. Lukion matikan ja fysiikan kursseista oli jo vierähtänyt tovi ja muutenkin alkoi hyvin äkkiä tuntua, että uusi koulupaikka oli kuin laastari ampumahaavaan. Lopetin raksalla yhtä nopeasti kuin olin aloittanutkin. Päätin, että revin humanististen tieteiden kandidaatin tutkinnon vaikka selkärangastani (ja niin oon piru vie tehnytkin) ja sen jälkeen annan itselleni luvan tehdä mitä haluan. Viime syksynä kirjoitin kandini ja tänä keväänä olin harjoittelussa Riiassa. Ja nyt oon palauttanut vihoviimeisen kurssini.
Tutkintoni on käytännössä kasassa mutta tulevaisuuden suunnitelmat ovat yhtä levällään kuin fuksina. Tuleva syksy on yksi suuri kysymysmerkki, mutta mulla on vaihtoehtoja. Niitä mulla aina riittää ja välillä tuntuu, että vaikeinta onkin juuri se vapaus; vapaus valita, vapaus tehdä mitä tahtoo. Valmiissa maailmassa pitäisi äkkiä keksiä paikka itselleen. Musta tuntuu, että oon viime vuodet jahdannut omaani kuin tuolileikissä vain huomatakseni, että oon lopulta se, joka kompuroi ilman tuolia.
Oon vuodattanut monia kyyneleitä tän tutkinnon eteen ja vuoksi. Oon välillä tuntenut olevani ihan yksin ja aivan hukassa. Silti nyt kun katson kuluneita opiskeluvuosia, oon ylpeä itsestäni. Mun matka valmistumiseen ei oo ollut helpoin eikä mutkattomin, mutta se on ollut hyvin minun näköiseni. Vaatii rohkeutta ja päättäväisyyttä tehdä isoja päätöksiä elämässä ja siitä olen itsessäni ylpeä. Että en jää tuleen makaamaan, kun tekisi mieli luovuttaa ja antaa ohjat jollekin toiselle. Kenelle ne edes antaisi? Vaikka tää pursi on välillä viittä vaille karilla, en suostuisi kenenkään muun kuin itseni ohjailtavaksi.
Ajattelin ensin, että pitäisin kesällä juhlat kandiksi valmistumisen kunniaksi. Ehkä pidänkin, ihan pienet, läheisimmille kavereille. Tai kahvitellaan perheen kanssa. Enemmän mua kuitenkin kutkuttelee ostaa ekat halvat lennot jotka löydän ja karata maailmalle. Vaikkei enää tee mieli juhlia tätä etappia samalla tavalla kuin joskus fuksivuonna kaavailin juhlivani, tahdon silti juhlistaa sitä jotenkin. En keksi siihen parempaa tapaa kuin karkaamalla jonnekin kauas. Minä ja menolippu. Paluu auki niin kuin aina.
Kommentit
Lähetä kommentti